Päivän hyvä työ: Verenluovutus

Whiuuh nyt on siitäkin selvitty. Verenluovutuksesta, jota mun oli jo tarkoitus alkaa harrastamaan silloin puolisen vuotta sitten täytettyäni 18 vuotta. Mutta ihminen on laiska. No ei vaiskaan, mutta aikaansaamattomuus sai aikaan sen, ettei vaan yksinkertaisesti ole tullut mentyä.

Noh, tällä viikolla kaverini Anniina sitten heitti, että tulenko hänen kanssaan Entressen kirjastoon luovuttaa verta torstaina. Jaa mikäs siinä, tietty. Vähintääkin ihan mielenkiintoinen kokemus, jota olisi kaikkien hyvä kokeilla edes kerran.

Torstaipäivä koitti ja aluksi ihan kepoiselta tuntunut asia olikin yhtäkkiä kauheen pelottava, kun alettiin kelaa tilanteen pienimpiäkin yksityiskohtia, luovutettua verimäärää ja vieläpä netistä luettiin pelotavia tarinoita pyörtymisistä ja heikotuksista.. Läppääkin jo heitettiin, miten verenluovutus tapahtuu hämärissä oloissa jossain kirjaston pimeissä nurkissa tai mahdollisesti vessassa ja tyylii käytetyillä neuloilla ("ohhoh on vähän nää neulat päässeet loppumaan, kun ruuhkaa pittää, mutta laitetaanpas tästä edellisen kundin neula, hyvinhän se menee! kröhöm"). Okei hei c'moon, ei se ole paha ja eiköhän se ihan ammattitaitosta ja asiallista meininkii ole. :D

Päätettiin lintsata viimeiset neljäntunnit ja S-marketin kautta pidettiin pientä piknikkii Entressen hissien eessä ja lievästi jännitettäessä.

Paperit täytettiin ja verinäytteet otettiin ja eikun pedille makoilemaan. Mukava mieshoitaja sitten antoi nyrkkiin puristettavan siderullan ja laittoi käsivarren ympärille jonkun kiristysjutun. Sit tökkäsee neulan sisään -ei tullut sydäriä eikä edes paljoo sattunu, vastasin hoitajalle. Aluks otettiin n. 40ml verinäytettä ja sitten vaihdettiin ja otettiin se loppu 460ml verta. Ei siinä mittään ihmeellistä ollut, tosin nyrkkiä puristettaessa se veren pumppautuminen letkuun tuntui vähän inhasti. 5 minuutin päästä oli veripussi sekä minulla että Anniinalla täynnä, joten letku pois ja hetken lepäilyä omien tuntemusten mukaan.

Minä lahna verenluovutuksen jälkeen :D Ei verenluovutksen aikana ollut kännykkää
kädessä, mutta ens kerralla vosii ottaa tarkemmin kuvia hrr ;)

Toiset tokeni nopeasti ja lähti tyylii saman tien kalppimaan, mutta mulla alkoikin sitten vähän enemmän tuntumaan letkn poisottamisen jälkeen... Alkoi yhtäkkiä kauheesti heikottaa, kädet olivat ihan puutuneita (en pystynyt enää oikealla kädellä painamaan vasemman käden sidettä vatsan päällä) ja semmoista kylmää hikeä alkoi tulemaan kuin olisi ollut sairaana. Alko siinä jo silmätkin vähän väliä painumaan kiinni ja pelkäsin kohta oksentavani vielä. Sitten naishoitaja tuli kysymään vointiani ja sanoin, että nyt kyl heikottaa, niin sille tuli kiire kohottaa mun jalkoi ja käskee mieshoitajaa laittaa laatikon jalkojen alle. Hokivat kokoajan, että älä sulje silmiä.

Jalkojen kohottamisen jälkeen alkoi olo pikkuhiljaa tasaantumaan. Värikin oli lähtenyt kasvoilta ja huulista etenkin, mutta alkoi palautumaan ja hoitaja totesi, että tulihan sitä väriä vihdoin. Tämä pieni "kohtaus" on kuulemma suht yleistä, jos ei vielä verenpaine ole kunnolla ehtinyt tasaantua. Sain mehua juotavakseni ja pikkuhiljaa yritin nousta. Pientä heikotusta oli ja kädet vieläkin puutuneet, joten sain vielä uudestaan mennä makaamaan n. 10 minuutiks. Anniinan kokoajan odottaessa, hän kun oli jo heti toipunut.

Jes selvittiin ja voitettiin!

Päästiinpä lopulta sieltä. Kiittivät veren luovuttamisesta ja saatiin sitten pullakahvitella ja pientä suolasta naposteltavaa. Autolla himaan ajaessa tuli heikotusta, mutta muuten suht normaalissa olotilassa loppuilta sujunut.

Mukavat mummelit huolehtivat hyvästä pullakahvitarjoilusta. :)

Vaikka aina ei mun kohdalla ollukaan kovin mukavat tuntemukset, niin oli kuitenkin tosi kiva kokemus ja tuli hyvä mieli tuonkin toteuttamisesta. Hoitajat olivat todella mukavia ja pitivät hyvää huolta meistä, ja tuli tunne, että nyt sitä tekee jotain hyödyllistä. Joulukuussa saadaan seuraavan kerran luovuttaa, joten mennään todennäköisesti silloin vähän isommalla porukalla, kun loputkin verenluovutukseen-suostuvat-kaverit täyttävät 18v. Tästä voisi yrittää tehdä tavan, että säännöllisesti kävisi luovuttaa.

Suosittelen todellakin kaikille edes verenluovuttamisen kokeilemista! Ei se ole paha, eikä se satu juurikaan. Kunhan muistaa syödä ja juoda hyvin (minun virheeni)! :)

Herkullisia hetkiä

Namihimo iski tänään -taas. Koko viikonlopun se vainosi minua ja tänään hyväntuulisena kello yhden koulupäivästä jäinkin sitten aikaisemmalla pysäkillä pois, ja tieni päätyi S-markettiin ostamaan ihanan Lumi Pantteri namipussukan. Perkeleen kallis ja heh suht tuhti pussikin vielä, mutta heii kai sitä kesän viime rippeillä saa vähän nautiskella vielä.

Olin liiankin hyväntuulinen ja se johti leipomiseen! Leipominen on yksi ihanista "pikkuharrastuksistani", jota harrastan yksikseni sekä kavereitten kanssa. Se on mukavaa yhdessätekemistä kaverin kanssa ollessa ja vielä kivempaa on tietysti leipomis-, taikina-astioiden nuolu- ja tiskaamisurakan jälkeen istahtaa alas ja nauttia kasapäin daim-muffinsseja taikka porkkanakakkua hyvää sarjaa tai elokuvaa katsoen.

En ole hyvä leipomaan, ehei. Minun kätösissäni ei mitään kaunista kakkuluomusta synny. Toisinaan kyllä tuntuu, että ohjeet ja nimenomaan kuvat ovat vähintääkin kusetusta. Miksi helvetissä niissä jokaisessa on erityisesti pohjan ainekset mitoitettu päin prinkkalaa ja vieläpä kolme kertaa alimääräisesti! Ja sen tempun kun vielä näkisi, miten ne kokkaajat taikovat niistä (vajaista) aineksistaan ja ohjeistaan kuvien mukaiset kakkuset, niin..! Tai sitten tässä on mukana ripaus sitä viime aikoina mediassa puhututtanut kuvanmuokkaus.

Niin tai näin, oli vikaa reseptin laatijoissa tai sitten ihan vaa minussa, en siltikään osaa. Mutta yritystä ja intoa löytyy, ja tänään jauhopeukaloni päätyivät tekemään lupaavanoloisen Valio New York Cheesecake -juustokakun!

Juustokakut ovat parhautta. Missäköhän voisi opetella tekemään sitä ihaninta amerikkalaista juustokakkua, mitä kahvilat ja ravintolat tarjoilevat kuudella eurolla?? Taidot ja reseptit ei ihan vielä riitä sinne asti. Tämä oli jo sinne päin, maistui ihan hyvältä (lisäsin mustikkaa) ja aika simppeli tehdä. Kaikkien talon herkkusuiden kommentteja en ole vielä kuullut, mutta kokeiltavan arvoinen oli kyllä!

Ainii ja kakun ulkoasusta ei tarvitse kommentteja, heh aika omalaatuinen taas kerran :D

ps. piirsin loppusilausta vailla olevan ketun heti suden jälkeen,siitä kuva vaikka ensi kerralla, kun saan viimeisteltyä sen :)

Paluu koulunpenkille

Ja niin tapahtui.. hetkonen.. kahdennentoista kerran paluu kouluun yli-lyhyeltä pitkältä kesälomalta uutta intoa ja energiaa puhkuen. Perkule, kaksitoista vuottako tätä on käyty. Aika huikeaa. Ja kyllä, siltikin vielä ja ihan oikeasti heti kesälomankin jälkeen, energiaa ja intoa täynnä.

Tiedän, minun kuuluisi valittaa sen alkamisesta. Noh, nurisinhan minä toki, miksei voisi olla mukavat kolme kuukautta sitä ihanaa lomaa. Luontokin vaan nauraa ja pilkkaa, ja piiskoo meitä inhottavilla sateillaan koulumatkallamme jo useatta päivää peräkkäin. Mutta kuinkakohan moni on salaa hieman iloinen tai vähintääkin tyytyväinen koulun alkamisesta?

Maanantaina olin, että ei jumalauta mihinkään kouluun huomenna. Tiistaina kotiin tullessa olin todella hyvällä tuulella pitkään aikaan. Ei se ollutkaan niin paha asia, arkeen palaaminen. Se olikin itse asiassa jotenkin huojentavaa ja piristävää. Heti aamulla kymmenellä sain ihanan muistutuksen, mikä erityisesti tekee koulusta kivan: kaverit. Paljon ihania kavereita, isot riemuisat halaustuokiot heti aamulla. Enkä usko olleeni ainoa, ainakin lukiossa tuntuu kaikilla olevan kavereita. Jos ei ole yhtäkään lukioon mentäessä, niin voi kyllä olla varma, että lukiosta tullessa on vähintääkin pari.

Joojoo, kavereita voi nähdä lomallakin. Mutta lomalla kaikki on kokoajan jossain huitsin nevadassa ja vielä, kun kukaan ei asu kenenkään naapurissa, niin eipä siinä viikoittain tule kaikkia nähtyä. Koulussa kavereita näkee joka päivä, monta kaveria. Parhaita ystäviä, hyviä ystäviä, kavereita.. Jokainen piristää päivää osaltaan ja sitä tuntee oikeasti kuuluvansa joukkoon. Sehän on erityisen tärkeää ihmisen mielenterveydelle ja onnellisuudelle, kuten on viime aikoina usein esille tullut mediassa.

Kun olin yläasteella, niin minulla oli yksi kaveri siellä (+ala-asteen kaverit, mutta eri koulussa), mutta nyt lukiossa on niin hauskaa huomata toisinaan ruokalassa, miten meiän kaveriporukkaa on jakautunut usemmalle pitkälle pöydälle. Hyviä kavereita on paljon. Se jos mikä tekee koulunkäynnistä niin paljon hauskempaa ja mieluisampaa.

Minä & laadukas kouluruoka, kuva tartti espanjan esitelmään :D

Vaan eihän tämä nyt ole ainoa syy. Surullisesti on tilanteita, etenkin yläasteella, että ei ole yhtäkään kaveria. Se latistaa mieltä paljonkin, aivan varmasti. Onneksi voin lohduttaa, että ainakin lukio on mahtava paikka saada kavereita. Ja muutenkin loistopaikka kasvaa ihan eri ihmiseksi, siis myönteiseen suuntaan. Ujoista tulee reippaita ja sitä rataa.

Koulunkäynnissä loman jälkeen on mukavaa palata tiettyyn rytmiin. Ainakin minä koen jotenkin stressaavaksi lomanviettoni, kun on päiviä, jolloin ei välttämättä tule tehtyä muuta kuin nukuttua ja muutenkin jotenkin epämääräisiä päiviä. Säännöllisyys ja selkeä ohjelma ja päämäärä on helpompaa ja rauhoittavampaa..

Motivaatio vaikuttaa toosi paljon asenteesta koulunkäyntiin. Minulla se auttaa paljon asiaan, että oikeesti tykkään opiskelusta ja uuden oppimisesta, mikä taitaa näkyä kursseissani, joita näyttää kertyvän ainakin 85. Kunnianhimostakin olisi tietty apua, jos sitä on opiskelussa. Haluan myös olla hyvä, haluan pärjätä ja menestyä. Siitä tulee hyvä mieli, kun olen onnistunut edes jossain. Noh, jos ei näitä ole, niin entäs sitten päämäärä? Se on hyvä motivaatio, jos oikeasti haluaa jotain. Yläaste oli vähän kökköö, siellä ei opiskeluillaan tähdänny mihinkään, paitsi lukioon opiskelemaan samat asiat syventävämmin. Mutta lukio on sentääs ratkaiseva paikka ja monet sen hoksaavatkin siellä. Lukiossa kurssivalinnat ja sitä myöten niiden aineiden yo-tulokset vaikuttavat suurestikin, että mitä alaa menee opiskelemaan. Tämä on se juttu, mihin tähdätään, kuin intohimoon. On siis päämäärä. Jotain, mitä varten oikeasti opiskella ja menestyä.

Siis tiivistettynä tämä pitkä stoori: ihmissuhteet, yhteisöllisyys, positiivinen ilmapiiri, samanhenkisyys, itsensä haastaminen ja kehittyminen, kiinnostavaa uuden oppimista ja paljolti hyödyllistä sellaista, säännöllisyys (hauskojen teemapäivien ohella), opiskelu loppuelämää varten mahdollisesti jopa unelma-ammattiin ja  yleisesti tekeminen ja toimeliaisuus ovat pitkälti ne, mistä uskon mukavan koulunkäynnin koostuvan.

En tietenkään odota ja eihän niin olekaan, että kaikilla nämä kaikki toteutuvat. Erilaisiahan olemme erilaisilla arvoillamme. Laaja aihe, johon vastauksia löytyy runsaasti erilaisia ja siksi tämä onkin vain minun (ja siis vielä korostaen, lukiolaisen) näkökulmasta ja kokemuksesta.

Lukio on elämän siihen asti parasta aikaa , niin olen usein lukenut ja kuullut ja olen samaa mieltä.

Minun kohdallani vielä lisäenergiaa pukkaa se tosiasia, että lukiotakaan ei ole enää paljoa jäljellä. Tänään ruokailussa olikin hehkutusta, miten on enää supernopeat kolme jaksoa koulua. Höh, en minä siihen kastiin ihan kuulu, kun opiskelut venyy syksylle, mutta SILTI. Ei ole enää paljoa, jatko-opiskelupaikat on kohta jo käsillä. Kohta pääsee avaamaan aivan uuden sivun elämästä. Ei sitä malttaisi odottaa. Mutta eletään tässä hetkessä ja siihen asti puserretaan täysillä, että tosiaan mieluisille jatko-opinnoille päästään. Niin lähellä. Viimeiset loppurutistukset. Energiaa ja intoa täynnä tallataan etepäin, kyllä sinne päästään!


...Ja tässä vielä ensimmäisen jakson lukkari.. Kerranki suht chilli, vaikka sietääkin olla yo-kirjoitusten aikaan. Kiirettä kyllä tulee siltikin pitää niin perkeleesti ja hyvästä fiiliksestä huolimatta väähn pelottaa seuraavat viikot..

Kesän viime hetkiä

Kesä tuli ja kesä meni. Ihan tuosta vaan, täysin varoittamatta. Whiuh vain. Törkeetä.

Vaikka niin se tekee joka vuosi. Annetaan tän kerran anteeksi, sillä takana on kuitenkin superkiva kesä täynnä kivoja tapahtumia ja sattumia!

Matkaa taittui Italiaan asti viikoksi sivistymään ja sitten Lohjan kaverin ja Porvoon meijän mökeille chillailee ja jokunen yö meni baarissa ja terassilla. Helvetti, ku on kallista eihä rahat tommosee huvitteluun riitä. Oli huvittava se aamuyö, kun ei jaksettu kävellä huikeata kilometriä himaan vaan jäätiin maahan makoilemaan johonkin puoleen väliin. Mikäs siinä kesällä kiirehtiessä.

Kesätyössäkin K-supermarketissa tuli vietettyä huikeat kaksi viikkoa superkivassa porukassa.

 .

Pakollinen Chico's herkuttelu :3

Rannalla, ystäviä, jäätelöä, herkuttelua, elokuvia, yön yli valvomista, juttelua läpi yön kera siiderit, autolla seikkailua, lisää ystäviä, lautapelejä, sekoilua, riehumista, vammailua, hauskaa ja lisää hauskaa, naurua, uimista, saunomista, yhteistä aikaa, vapaata aikaa, lomailua, rentoutumista, auringon ottoa, varpaiden upottamista lämpimään veteen... ikimuistoisia hetkiä. Siitä on kesä tehty. 

Mutta siitä olen pettynyt kesälle, että se on pitkää kylmää talvea lyhyempi. Ja pimeää on jo heinäkuussa.
                                         

Cry Of The Wolf

Rakastan susia. Sudet ovat kauniita, älykkäitä, rakastavaisia, suojelevaisia, rohkeita ja hieman kiehtovan mystisiäkin.

Susiin on kauta aikojen liittynyt monia symboleja ja uskomuksia, niin hyviä kuin pahojakin. Suomessa, kuten uutisista ja muun kansan puheesta voikin käsittää, on susiin aina kohdistunut vihamielisyttä ja pelkoa. Monissa muissa kulttuureissa sutta on entisaikaan taasen pidetty melkeinpä pyhänä. Kreikkalaiset ja roomalaiset vertasivat sitä Auringonjumalaan, Pohjois-Amerikassa alkuperäiskansat pitivät sitä oppaana ja ihmisen vapaan sielun esikuvana ja mielenkiintoisesti ainut Japanissa uskoivat syntyneen susista, kun taas Antarktiksella susien uskottiin olleen ihmisiä ja näin niitä pidettiin ikään kuin veljinä.

Niin monenlaisilla kansoilla on erilaisia uskomuksia suteen ja vielä tänäkin päivänä näkee netissä monenlaista ihailua susia kohtaan, että niitten kiehtovuutta ihmettelee aina vain. Jotain kaunista ja inhimmillistäkin susissa täytyy olla...

Pidän myös piirtämisestä ja toivoisin osaavani sitä niin, että saisin eläimen kauniin sielun "vangittua" kuvaan. Ei opi ellei harjoittele. Viime yönä iskikin sitten kauhea into piirtää susi. Ei mitään monen tunnin taiteilua, vaan ihan pikainen tekeminen ja ajatusten pois siirtoa lukemisen lomasta (ja se lomakin on kohta ohi..).

Olen vuosia sitten saanut pastelliliidut, joita en ole koskaan käyttänyt. Paperia ei viittinyt keskellä yötä lähteä talosta etsimään, joten paperiksi päätyi peruspaperiarkkini pahvinen takakansi! Lähin luonnostelemaan, viidessä sekunnissa se oli pikapikaan tehty ja sitten aloinkin värittelemään. Ei minua kiinnostanut millä tekniikalla teen, ei siitä mitään mestariteosta pitänyt tulla. Luonnostella olisin voinut huolellisemmin, mutta antaa tämän kokeilun pitkäaikaisen tauon jälkeen olla aikas hyvä!

Ensikerralla parempi :)

Nukkumattomuutta

En ole nukkunut 36 tuntiin. Vuorokauteen ja 12 tuntiin. Eikä minua väsytä.

Ei ole hyvä idea lukea, päntätä ja laskea kemiaa keskellä yötä heikon keskittymiskyvyn kanssa. Homma ei suju, ja äkkiäkös sitä herätyskello alakerrassa kilkuttaa äidin hereille töihin lähteäkseen. Minä istun huoneessani, samassa paikassa kuin kahdeksan tuntia sitten äidin mennessä nukkumaan.

Äiti, minä voin tulla saattamaan pysäkille.

Ilma on raikkaan kevyttä, virkistävää uuttaa toivoa ja intoa nostaen.

Menisikö sitä lenkillekin tässä huumassa? Ei, antaa kello kahdeksan viedä voitto ja paimentaa minut sänkyyn nukkumaan. Ja minä nukun, nukun, nukun.

Ja kello soi, soi, soi. Perkele, ylös vasta kolmelta -äidin tullessa töistä.
Luen, lasken ja yritän ymmärtää kemiaa haparoivin mielin. Kovin helposti eksyy muille mielille. Eikä kemia edisty.

Ei ole myöskään hyvä idea lukea, päntätä ja laskea kemiaa keskellä yötä surkean keskittymiskyvyn ollessa seurassa. Kovin taitavasti tietokoneeni houkuttelee keskustelemaan muiden immeisten kanssa, katsomaan Supernatural -videoita ja ties mitä shittii siinä ohella. Ja ohhoh äkkiäkös kaverillani piippaa kännykkä viestiäänestäni

Klo 8.00 HUOMENTA!

Uusi päivä on koittanut, en oikein tiedä missä kohtaan, mutta niin vain huomenia toivotellaan. Ja jutellaan toisten huomen-toivottajien kanssa ja kappas äkkiäkös en tekemistä sille ja seuraavalle päivälle heppailun merkeissä.

Niin kuluu päivä sitten bussipysäkille sateessa juostessa, hevosen kanssa metsässsä tarpoessa, mäkkisafkaillessa, kaverin kanssa ollessa, kemiaa laskiessa...

Pystyisitkö hakee mut jostai juhlist Lepuskist?

Ei ole hyvä idea lähteä puoli kahdelta yöllä ajelee Leppävaaraan hakemaan/pelastamaan kaveria pippaloista. Olihan jo se niin hieno asia, että kyseessä olisi jatkonpaikka. Mutta helvetti, paikallinen tenulakarkelo meni juuri kiinni, samoin Stadin baarit.

Mennää rannalle uimaa!

Rannalle sitten riehumaan ja kaveri uimaan. Hullua meininkiä. Kemia jäi penanaaliin häpeemään. Hihhih.

Ja kuten aina, astetta kivemmat yöilyt vaativat lähes poikkeuksetta jatkot yökyläilyn merkeissä, kuten melkein nytkin.

Mennää toiselle, valvotaa koko yö ja mennää aamulla ratsastamaan ja illalla sinne suunnitellulle baari/terassireissulle. Ei väsytä tippaakaan.

Onneksi viisastuttiin, mutta arvaas mitä? 36 tuntia ja 35 minuuttia. Ei tunne mitäön. Ei kipua, eikä oikein iloakaan. Vain hieman hämärtävää huumaa kun sitä vain on. Kaikki on, tulee ja menee. Minä myös, tässä olen, mutta en tunne huomaavani.

eikä väsytä.